Kommentti
Kilpailua vai kiukuttelua?
Tänä keväänä oli ilo seurata, kuinka jousiammuntakilpailut kansoittuivat ahkerista ja motivoituneista kisaajista niin, etteivät kaikki halukkaat edes mahtuneet joukkoon. SM-kisapaikkaa metsästettiin ahkerasti ja tulostaso nousi nousemistaan. Tilanne on suorastaa upea: voimme kai vihdoin sanoa, että jousiammuntaharrastus on kuin onkin Suomessa nousussa! Kilpailukutsun tultua monet kisat täyttyivät saman tien. Se tietysti harmitti sitä - myös minua - joka ei aina päässyt edes yrittämään. Siksipä jokaisen jousiampujan pitäisi muistaa urheilijan velvollisuutensa: kun kisaamaan kerran mennään, niin ei meinata! Tungoksesta huolimatta pääsin minäkin mukaan muutamaan koitokseen, ja olin tyytyväinen siitä. Mutta kisoissa näin välillä sellaista, mikä ei miellyttänyt minua, nimittäin epäurheilijamaisuutta. Jousiammuntakilpailussa kaikki hermoilevat. Mutta niin vauhkona ei sentään pitäisi olla, että tappion – tai voitonkin – hetkellä katkoo nuolia muiden edessä. Tai meuhkaa suureen ääneen siitä, miten hermot eivät kestä. Tai keskeyttää kilpailun huonojen osumien takia, ja kiukuttelee tai murjottaa mielenosoituksellisesti silloin kun kaikki ei sujukaan. Kaikella kunnioituksella, tällainen käytös ei kuulu jousiammuntaan missään olosuhteissa. Ja kun kilpailuun on lähdetty, on se käytävä loppuun. Juuri sinun kisapaikkaasi saattoi tänä keväänä olla jonottamassa kymmenkuntakin ampujaa, jotka olisivat mielellään olleet kilpailussa mukana sijastasi. On niitä ärsyttäviä hetkiä ollut minullakin, joten tiedän, kuinka koville joskus ottaa se, että ampuu huonosti. Mutta tiedättehän sanonnan ”se on ammatinvalintakysymys”. Jokainen meistä on valinnut itse lajinsa kenenkään pakottamatta, joten meidän on vain kestettävä se, mitä eteemme tulee. Tai sitten on valittava jokin muu laji, vaikka hölkkä. Päätät itse. Jousiammuntaan kuuluu monenlaisia tunnelmia ja hetkiä, mutta keskeisintä lajissa on aina hermojen hallinta. Ottakaa nyt hyvät ihmiset edes hyöty irti niistä väistämättä eteen tulevista huonoistakin hetkistä, jolloin voitte treenata henkistä kanttianne ja testata, kuinka se kestää tiukan paikan tullen! Älkää heittäkö hukkaan tätä hetkeä. Se mahdollistaa juuri sellaisen henkisen treenin, jota suomalaisurheilijoiden muutenkin pitäisi harrastaa enemmän. Milloin hermonsa menettäneistä kuumakalleista on tullut todellisia mestareita? Oikea vastaus on: ei koskaan. Diivan elkeet on syytä jättää kotiin, sillä ne kuuluvat oopperaan, eivät jousiammuntaan. Rehtiä ja rentoa kilpailukautta kaikille toivottaaCecilia Putkinotko P.S. Muutenkin olisi mukavaa, että kun seurat suurella vaivalla järjestävät kilpailuja, niin kaikki jäisivät loppuun asti seuraamaan myös palkintojen jakoa ja osoittamaan kunniaa niille, jotka tiukassa paikassa, hyvällä suorituksella ovat ansainneet mitalinsa.